"The Times They Are a Changing"

Kirjoista pitäis kirjottaa aina heti sen jälkeen kun ne on saanu luettua. Tän kirjan kohdalla teen kerrankin juuri niin.

Mikä? - Piiat (The Help)
Kuka? - Kathryn Stockett
Milloin? - 2009
Pituus? - 462 s.

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Miulla on vaan niin paljon tuntemuksia tästä kirjasta tällä hetkellä. Tän kirjan parissa sai nauraa ja itkee ja ärsyyntyä ja kohotella kulmakarvoja ihmeissään. Pariin otteeseen jouduin myös työntämään pääni kauhuissani jonnekin tyynyni uumeniin ja inisemään kauhun ja hämmästyksen ja samaan aikaan jonkun hassun sisälmyksiä kutittavan tuntemuksen vallassa koska en vaan uskaltanu lukee pidemmälle. Nyt kun kirja on kokonaan luettu miulla on vähän tyhjä olo, mikä ei varmaan sinänsä oo mitenkään eriskummallista hyvän kirjakokemuksen jälkeen, mutta siltikin tää on joka kerran jälkeen yhtä kummallista.

Kirja sijoittuu siis 1960-luvun alkupuolen Jacksoniin, Mississipiin. Tässä kohtaa joudun hieman miettimään miten asian esittelisin... Ylipäätään Yhdysvalloissa 1960-luvun alussa vasta aletaan enemmän ajaa värillisten kansalaisoikeuksia eteenpäin kuten ihmiset ehkä tietääkin: on Rosa Parks (no joo, Rosa Parksin juttu oli vuonna  -55, mutta kuitenkin), Martin Luther King, Kennedy ja Woolworthin istumamielenosoitus sekä tietysti monia muita mielenosoituksia ja aktivisteja. Mississipissä tilanne on värillisille ehkä kaikkein vaikein ja vaarallisin, eikä kukaan omasta terveydestään ja turvallisuudestaan välittävä ihminen halua rikkoa tiukkoja rajoja värillisten ja valkoisten välillä.

Piioissa tuota aihetta käsitellään naisten näkökulmasta; värilliset naiset ovat töissä valkoisilla emännillään, ja valkoiset emännät ovat ensisijaisesti kotirouvia joiden tärkein tehtävä on hankkia lapsia, näyttää kauniilta ja miellyttää miestä. Melkein jo kirjoitin, että valkoisten naisten tehtävä olisi ollut hoitaa kotia ja lapsia, mutta se onkin värillisten kotiapulaisen tehtävä (hups!).

Yksi kirjan päähenkilöistä, parikymppinen Skeeter kuitenkin haluaa olla elämässään muutakin kuin tuleva kotirouva, ja päätyy omaa uraa havitellessaan kirjoittamaan kirjaa värillisten kotiapulaisten elämästä. Kuten voi päätellä siitä mitä tuohon ylös kirjoitin, kirjaprojekti on erittäin vaarallinen, ja se on sitä etenkin kotiapulaisille. Osittain siitä syystä Piiat on kuin jännäri joka etenkin loppupuolella piti hyvin tiiviisti otteessaan muutamia kliseitä hyväksikäyttääkseni (luin viimeiset pari sataa sivua yhdessä hujauksessa). Kirjan edetessä myös lämpö lisääntyy, niin kuvainnollisesti päähenkilöiden välillä (Skeeter sekä kaksi kotiapulaista; Aibileen ja Minny) kuin kirjaimellisestikin Mississipin tukahduttavina helleaaltoina. Ja lisää kliseitä viljelläkseni haluaisin kirjoittaa kuinka lämpö suorastaan sulattaa alkuasetelman jäätävät rajat, mutta ei se niin tee -tai korkeintaan päähenkilöiden välillä, mutta niin kovin jäätävät ne eivät niiden välillä olleet missään vaiheessa muutenkaan. Lämmin olo ja jälkimaku tästä lukijalle jäi joka tapauksessa!


Loppuhuomioita:
-Tavallaan haluisin nähdä tästä kirjasta tehdyn elokuvan, mutta toisaalta en uskalla, koska tää kirja oli niin erinomaisen täydellinen.
-Haluaisin myös selvästi analysoida tätä kirjaa enemmänkin, mutta pelkään, että pureskelen liikaa valmiiksi. Toisaalta minuu samaan aikaan harmittaa, etten ehkä oo kertonu tarpeeksi.
 -Otsikko on Bob Dylanin kappaleen nimi, ja se liittyy oleellisesti tähän kirjaan.
--------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Suosittelenko? -Todellakin
Arvio? ☆☆☆☆☆ (5/5)

Sinisellä tiellä

Miulla ois useitakin eri bloggausaiheita mielessäni, on nimittäin ehtinyt taas tapahtua niin paljon ja ois niin paljon kivoja kirjavinkkejä vinkattavana. Paitsi että vuosi vaihtui, niin vaihtui myös maisema kotoisesta Itä-Suomesta takaisin opiskelukaupunkiini Seinäjoelle viiden kuukauden työharjoittelujakson päätyttyä. Maanantaina nousin kamppeineni ensin Joensuuhun lähtevään linja-autoon, ja Joensuussa taas vaihdoin Vaasan pikavuoron autoon. Matka-aika oli vaihtoineen kaikkineen noin yhdeksän tuntia, mutta olisin voinut päiväni huonomminkin viettää!

Välillä ihan yllätyin kuinka nopeasti aika bussissa kului ja toisaalta tuntui ihan siltä kuin olisi ollut jossakin kapselissa missä aika on ihan pysähdyksissä. Koko matkan Joensuusta Seinäjoelle maisemat pysyivät melko samanlaisina. Vaikka mikäpäs siinä kaunista lumista luontoa katsellessa, etenkin kun itse sai istua sisällä lämpimässä, villasukat jalassa ja musiikkia kuunnellen. Välillä luin kirjaakin, sitten ihan huomaamattani nukahdin, ja kohta havahduin siihen miten ihmeellisen sinistä joka puolella oli. Minua melkein nauratti miten joka paikassa oli sinistä, vaatteet, penkit, jopa lukemani kirja oli sekin sininen! Ihania sinisen eri sävyjä kaikkialla, kovin rauhoittavaa (eipä ihme muuten, että nukahdin). Nyt tätä kirjoittaessani tajusin vielä senkin, että tuo tie mitä pitkin ajettiin oli ihan oikeasti pätkä sinistä tietä. Ihan nimensä veroinen tie siis.