Millaiset elokuvat vaikuttavat minuun eniten?

Lyhyt vastaus otsikossa esittämääni kysymykseen on: kuten ehkä kirjojenkin kohdalla, niin tositapahtumiin vahvasti nojautuvat tai oikeita tapahtumia dokumentoivat elokuvat vaikuttavat minuun kaikkein eniten. Kenties siksi, että fiktiivisissä elokuvissa suurten ja dramaattistenkin kohtausten taustalla piilee aina se tosiasia, että kyse on fiktiosta. Totuus on usein etenkin paljon kamalampaa, tunteita herättävämpää ja kuohahduttavaa kuin mikään fiktiivinen tarina voisi olla. Fiktiivisten tarinoiden kohdalla voi aina tuudittautua siihen ajatukseen, että: "onneksi tämä on vain fiktiota, onneksi tuollaista ei oikeasti ole". Tosipohjaisten elokuvien, tai dokumenttielokuvien kohdalla samanlaista levollista oloa ei tule. Tietenkin ihan kaikenlaiset elokuvat heijastelevat tekijöidensä omia arvoja ja mielipiteitä, ja tietenkin terve kriittisyys on aina hyvästä. Joidenkin asioiden kohdalla on kuitenkin kristallinkirkasta mikä on oikein ja mikä väärin. 

Tämä blogipostauksen aihe oli useamman asian summa. Ensinnäkin saan kiittää Sallaa joka ehdotti minulle jo kauan sitten muiden muassa myös tällaista mielenkiintoista postausaihetta eräässä omassa blogikirjoituksessaan. Toinen syy inspiroitumiselleni on siinä, että olen juuri katsonut (jo kauan katsottavat-listallani roikkuneen) vuonna 2014 ensi-iltansa saaneen, Ava DuVernayn ohjaaman ja mm. parhaan elokuvan Oscar-ehdokkaana olleen Selman. Kuvakaappaukset ylhäällä ovatkin kohtauksia juuri Selmasta. Kenties kolmas syy tälle postaukselle löytyy myös jonkin aikaa sitten katsomastani, vuonna 2015 ensi-iltansa saaneesta, Evgeny Afineevskyn ohjaamasta dokumenttielokuvasta Winter on Fire: Ukraine's Fight for Freedom.

Selma kuvaa vuoden 1965 Selma-Montgomery-marsseja. Selma-Montgomery-marssit olivat rotusorronvastaisia mielenosoitusmarsseja, joissa suurena vaikuttajana ja organisoijana oli Martin Luther King. Marsseja järjestettiin yhteensä kolme kertaa. Winter on Fire puolestaan kuvaa Ukrainan 93 päivää kestäneitä mielenosoituksia vuosina 2013 ja 2014. Molemmissa elokuvissa rauhallisia mielenosoittajia vastaan hyökkää raskaasti aseistettu poliisi. Molemmissa mielenosoituksissa, niin Alabaman Selmassa vuonna 1965 kuin Ukrainan Kiovassa vuonna 2013 ja 2014 pahoinpideltiin ja tapettin rauhallisia mielenosoittajia. Winter on Fire tosin koostuu täysin autenttisesta kuvamateriaalista, joka tekee dokumentista erityisen raan ja raskaan katsottavan.

Nää on semmoisia asioita jotka herättää minussa, kuten varmasti ihan kenessä tahansa normaalisti toimivassa ja tuntevassa ihmisessä ihan kauheita tunnemyrskyjä. Toisaalta se herättää myös tosi hyvin ajattelemaan erinäisiä asioita. Omat ajatukseni liittyivät poliittisten päätösten merkitykseen tällaisten asioiden taustalla. Tai en nyt tiedä pitäisikö sanoa taustalla vai keskiössä. Usein päättäväillä tahoilla istuvat ihmiset vetoavat siihen, että on pakko toimia jollain tietyllä tavalla, ettei ole muita vaihtoehtoja tai etteivät he voi vaikuttaa johonkin tiettyyn asiaan. Kuten Selmassakin lopuksi huomataan, niin aina voi tehdä asioille jotakin. Usein ihmiset vain tekevät päätöksiä kovin itsekkäistä tarkoitusperistä, ja vasta kun jonkin päätöksen tekemisestä on hyötyä heille itselleen, se halutaan tehdä. Ja sen tajuaminen vähän suututtaa ja turhauttaa. Toisaalta mietin myös sen merkitystä, miten tärkeetä ihmisten on ajaa aktiivisesti omia oikeuksiaan. Koska jos ei itse aja omaa asiaan, niin ei sitä kukaan muukaan tee.

Kuin sattumalta satuin eilen kuuntelemaan myöskin uudehkon version Bob Dylanin Masters of Warsista. Palefacen ja Wentus Blues Bandin suomennettu versio Kuoleman kauppiaat musiikkivideoineen sai minut osaltaan virittymään tietynlaiseen mielentilaan tämän blogikirjoituksen kirjoittamiseen (Masters of war kuullaan myös Selmassa, taas hieman eri tavalla versioituna). Tässä pätkä Palefacen suomennetusta versiosta joka mielestäni käy hyvin myös tähän mielenosoitusteemaan:

"Piileskelette kartanoissanne
kun etulinjassa mutaan me hautaudumme"  

P.S. Juuri tänään 7.9.-16 alkaa pitkästä aikaa Docventures. Suosittelen katsomaan dokumenttielokuvia!

Parasta juuri nyt...

1. Yksin oleminen
- Oltuani viimeiset kolme ja puoli kuukautta porukoiden luona en ole juurikaan saanut olla yksin. On ihanaa kun saa rytmittää elämänsä täydellisesti sillä tavalla kuin itse haluaa. Nyt kun kämppäkaverinikaan ei ole vielä tullut on oleilu tosi rentoa.

2. Kynttilät
-Siitäkin huolimatta, että pimeästä on omat haittansa niin on aivan ihanaa poltella iltaisin tuoksukynttilöitä.

3. Alkava syksy
-Onko mitään parempaa kuin huomata, että lehdet on alkaneet värjäytyä kauniisti ja tipahdella puista?

4. Tee.
-Tarkemmin sanottuna Clipperin citrus & echinacea green tea (vihreä tee sitrusmaulla ja echinacea-juurella). Harmillista kyllä, join sen loppuun!

5. Damian Dibbenin romaani Historian vartijat: Myrsky nousee
-Siitä tosin kerron jossain vaiheessa enemmän kirjablogissani.

6. Tällainen rento fiilistelymusiikki:

Tämän hetken TOP10 -kappaleet

Kirjablogiini sain lähteestä X kirja-aiheisen haasteen jonka lähetin eteen päin blogille Y, jolta sain takaisin hieman muunnellun haasteen. Haasteena oli muun muassa tehdä blogipostaus tämän hetken kymmenestä suosikkikappaleesta, ja sehän vain käy! Saanpahan kirjoiteltua jotain tänne toiseenkin blogiini.

Oon linkittäny biisit tuonne tekstin sekaan, eli siitä vaan klikkailemaan niin pääsee heti kuuntelemaan mitä tällä hetkellä tykkään erityisesti kuunnella. Ainakin jos nää linkit vielä toimii senkin jälkeen kun oon ne tänne laittanu. Jos nyt ainakin jonkin aikaa...

1. Ehdoton ykkössuosikkini on Beyoncén uuden Lemonade-albumin (jonka juuri tänään sain postissa!) kuudes raita Daddy Lessons. Tästä biisistä en ainakaan Youtubessa löytänyt kuin live-taltiointeja ja muutamia covereita. Mutta tässä esimerkiksi yksi keikkataltiointi.

2. Toisena suosikkina Seinabo Seyn River. Tuon biisin alku on jo semmonen että se oikein imasee mukaansa. Ah, niin hyvä! Ei muuta sanottavaa.

3.-4. Happoradio - Pohtija (Myös saman bändin Ottaisitko silti minut). Happoradion biisien sanotukset on aivan mahtavia: Puhuivat koulussa ilmastonmuutoksesta, että jos sulaa jäätiköt niin kohta täällä uidaan...

5. Alma- Karma. Tää oli miulla jossain vaiheessa ihan jatkuvassa soitossa. Nyt se on jo vähän jääny vähemmälle. Jotenkin kuvittelin ensin, että tää on joku brittiläinen naislaulaja, mutta ei kun ihan suomalainen! Mielettömän hieno ääni, ei jotenkin uskois, että Suomestakin löytyy noin kansainväliseltä kuulostavia laulajia. Jos tiedätte mitä tarkoitan.

6.-7.(Nyt alkaa käydä jo vähän hankalaksi) Laitan monta biisiä samaan koska nää on kaikki samalta artistilta: LP- Lost On You ja Muddy Waters. Tätä artistia en ois ikinä löytäny ilman Orange Is the New Blackin uusinta kautta. Sen sarjan soundtrack on kyllä muutenkin tarjonnu miulle monipuolisesti kaikkea mielenkiintoista kuunneltavaa.

8. Paleface- Maan tapa. Tässäkin ne sanat on se juttu:

Suutari pysyköön lestissään, pussyboyt pysyköön loitolla.
Ostin kirpputorilta ihmisen sielun ja myin sen netissä voitolla.
Myin Emiraateille Elvis Presleyn, hiihtohissit ja palatsit.
Myin Elginin marmorit tarjoushintaan, kreikkalaisille salaatit.

9. Kent- La Belle Epogue. Jatketaan samalla teemalla, tässäkin on nimittäin ihan mahtavat sanat. Ja jopa tarpeeks yksinkertaiset, että miunkin surkeella ruotsin kielen taidolla ymmärtää suunnilleen kaiken. Tää on myös semmonen suosikki joka aina toisinaan nousee uudestaan pinnalle ja josta kuitenkin aina jaksaa tykätä tosi paljon. Jag är alla vapen vi exporterat, jag är soldaterna vid byarna, jag är minorna.

10. Notre Dame de Paris-musikaali - Les Cloches. Oikeastaan koko tuo musikaali on kuuntelemisen arvoinen, mutta jostain syystä etenkin tuo biisi on semmonen josta tykkään tosi paljon. En osaa ranskaa, mutta onneks taitava tiedonhankkija löytää netistä myös englanninkieliset sanat. ;)

Siinäpä se sitten oikeastaan jo olikin! Toivottavasti tästä löytyisi semmoista musiikkia mikä myös muita voisi kiinnostaa. Ja vaikka jotain ihan uusiakin tuttavuuksia?

Taas uusi

Eilen (kun minun olisi pitänyt tehdä opinnäytetyön haastattelujen litterointia) keksin perustaa uuden blogin. Olin jo jonkin aikaa pohtinut, että voisin aloittaa oman blogin lukemilleni kirjoille ja eilen sen sitten tein. Jos kirjavinkit yms. kiinnostavat laajemmin, niin täältä pääsee niitä lukemaan!

Siellä kerron aiheesta vähän enemmänkin. 
Heippaa!

"Kenen on syy? Niin, kenen sitten ellei meidän?"

Mikä? - Tšernobylista nousee rukous (Tšernobylskaja molitva. Hronika buduštšego)
Kuka? - Svetlana Aleksijevitš
Milloin? - 1997 (suomeksi 2000)
Pituus? - 287 s.
Mitä erikoista? -Kirjailija sai vuonna 2015 Kirjallisuuden Nobel-palkinnon

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------


En tienny haluavani lukea tällaisen kirjan, ennen kuin satuin näkemään Facebookissa Kirjasampo.fi:n vinkkauksen 26.4. kun Tšernobylin onnettomuudesta oli kulunut tasan 30 vuotta. Vinkki sai minut kiinnostumaan kirjasta niin paljon, että katsoin heti saman tien olisiko tuo kyseinen kirja Seinäjoen pääkirjastossa lainattavissa. Olisin tosiaan halunnut päästä lukemaan sitä kirjaa heti samana päivänä, mutta harmikseni kaikki kappaleet pääkirjastolla olivat lainassa. Tyydyin kohtalooni, varasin kirjan pääkirjastolle ja varauduin odottamaan kirjan saapumista pahimmassa tapauksessa viikkoja. Myöhemmin samana päivänä korkeakoulukirjasto kuitenkin vinkkasi samasta kirjasta. Kampuskirjastolla teos oli paikalla, jolloin tietysti aivan innoissani varasin sen ja lähdin heti hakemaan -rankasta sateesta huolimatta. Sitten liimauduinkin tuohon kirjaan viikoksi, enkä olisi malttanut olla puhumatta siitä kaikille ja koko ajan.

Tšernobyl on ollut minulle aina jotenkin semmoinen iso kysymysmerkki. Johtuu kenties siitäkin, että olen syntynyt vasta 1993. Aihe on kyllä kiinnostanut minua, mutta sitä ei vain ole paljoa käsitelty missään, enkä ole sitten innostunu ottamaan siitä itsekään selvää. Se on ollut semmoinen mystinen ja pelottava asia jota ei ole täysin ymmärtänyt, mutta joka kuitenkin on vaikuttanut myös Suomeen ja on sen vuoksi kiinnostanut minua. En tiedä vieläkään aivan täysin mitä siinä ydinvoimalan onnettomuudessa oikeastaan oli tapahtunut ja mitä se oli käytännössä aiheuttanut. Sitten taas toisaalta, ei kai kukaan vieläkään ihan täysin ymmärrä mitä vaikutuksia tuolla ydinräjähdyksellä on. Se onkin yksi Aleksijevitšin teoksessa usein toistuva ajatus: Tšernobylia ei ole unohdettu, sitä vain ei ole ymmärretty.

Teoksen ei ole tarkoituskaan kertoa yksityiskohtaisesti siitä mitä voimalassa on ennen räjähdystä tapahtunut, kuka oli syyllinen tai kuinka monta tonnia hiekkaa palon sammuttamiseen (tai peittämiseen?) tarvittiin. Enkä Tšernobylin taustoista ajatellut kertoa tässä muuten minäkään, sillä jokainen jota asia kiinnostaa voi etsiä tietoa netistä (Itse tutkin esimerkiksi Elävää arkistoa). Aleksijevitš on halunnut antaa kirjassaan äänen niille ihmisille joiden elämää Tšernobyl on jotenkin koskettanut: kotinsa menettäneille evakoille, lapsille, korjaustöissä mukana olleille, sotilaille, toimittajille...

Romaani koostuu kirjailijan tekemistä kymmenien ihmisten haastatteluista, jotka Aleksejevitvš on sitten muokannut kaunokirjallisempaan muotoon kymmenen vuoden aikana. Teos alkaa vaikuttavasti ydinvoimalan paloa sammuttamassa olleen palomiehen vaimon kertomuksella. Alku oli itse asiassa niin kauheata ja riipivää luettavaa, että huomasin pitäväni kättä kauhusta avautuneen suuni peittona suurimman osan ajasta, etenkin loppupuolella kun vaimo kuvaa miehensä hidasta ja tuskallista kuolemaa.

Yksi piirre mikä minua kirjassa kiinnosti aivan erityisesti, oli Neuvostoliitto. Kirjan ilmestyessä Neuvostoliitto oli tietenkin jo hajonnut, mutta neuvostoihminen ei ole oikeastaan vieläkään hävinnyt yhtään mihinkään. Se, miten asiat onnettomuuden sattuessa hoidettiin ja jätettiin hoitamatta kiinnostavat minua. Samoin kuin usean ihmisen puheenvuorossa toistunut neuvostoihmisen usko fatalismiin ja luotto päättäjiin sekä poliittiseen järjestelmään. Ihmiset kertovat asioista omalla äänellään, omasta näkäkulmastaan ja sen ansiosta minusta tuntui usein siltä kuin olisin istunut itse näiden ihmisten olohuoneissa kuuntelemassa.

Teos on hyvin runollisesti ja kauniisti kirjoitettu. Eräs koulukaverini luulikin tämän teoksen olevan runokirja, ehkä ainakin osittain sen nimen vuoksi. Tästä teoksesta tuli itse asiassa kenties yksi lempikirjoistani, sillä tässä on oikeastaan kaikki mitä kirjalta haluan:
1. Fakta. Pidän kenties enemmän tietokirjoista kuin fiktiivisestä kirjallisuudesta. Jostakin syystä minua aina häiritsee lukea fiktiivisiä kertomuksia koska ne ei vaan ole tosia. En tiedä mikä siinä sitten on.
2. Tämä on kirjoitettu todella, todella kauniisti.
3. Aihe on niin mielenkiintoinen, että olisin halunnut lukea koko kirjan kerralla.

Loppuhuomioita:
-Mitä pidemmälle kirjaa luin, sitä helpompi minun oli suhtautua. En kauhistellut niin paljoa kirjan loppu- kuin alkupuolella.
-Aivan kirjan loppupuolella minulle itse asiassa iski kiinnostus lähteä käymään itse Tšernobylissa.
-Minulle tuli myös kova hinku lainata kirjailijan toinen suomennettu teos; Sodalla ei ole naisen kasvoja (jonka sitten lainasinkin!).
--------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Suosittelenko? -Kyllä. Etenkin jos aihe kiinnostaa jo ennestään ja jos ei pelkää hieman ahdistavia kirjoja.
Arvio? ☆☆☆☆☆ (5/5)
Katkelma? -Tämä oli yksi niistä lukuisista kohdista jotka vaikuttivat minuun jotenkin erityisesti:

Pelkään sadetta, sen Tšernobyl on saanut aikaan. Pelkään lunta... Metsiä... Pelko ei ole abstaktio eikä päätelmä vaan henkilökohtainen tunne. Tšernobyl... Se on omassa kodissani... Ja siinä olenossa jota rakastan eniten, omassa pojassani. Hän syntyi keväällä -86... Hän on sairas. Eläimet, jopa torakat, tietävät, montako jälkeläistä ne synnyttävät ja milloin on synntyttämisen aika. Ihmiset eivät siihen pysty, koska luoja ei ole antanut heille ennalta aavistamisen kykyä. Jokin aika sitten luin lehdistä, että vuonna -93 pelkästään meillä täällä Valko-Venäjällä tehtiin 200 000 aborttia. Yleisin syy niihin oli Tšernobyl. Elämme tuon pelon kanssa kaikkialla... Luonto on tavallaan käpertynyt kokoon odottamaan. Kunnes aika täyttyy.

"The Times They Are a Changing"

Kirjoista pitäis kirjottaa aina heti sen jälkeen kun ne on saanu luettua. Tän kirjan kohdalla teen kerrankin juuri niin.

Mikä? - Piiat (The Help)
Kuka? - Kathryn Stockett
Milloin? - 2009
Pituus? - 462 s.

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Miulla on vaan niin paljon tuntemuksia tästä kirjasta tällä hetkellä. Tän kirjan parissa sai nauraa ja itkee ja ärsyyntyä ja kohotella kulmakarvoja ihmeissään. Pariin otteeseen jouduin myös työntämään pääni kauhuissani jonnekin tyynyni uumeniin ja inisemään kauhun ja hämmästyksen ja samaan aikaan jonkun hassun sisälmyksiä kutittavan tuntemuksen vallassa koska en vaan uskaltanu lukee pidemmälle. Nyt kun kirja on kokonaan luettu miulla on vähän tyhjä olo, mikä ei varmaan sinänsä oo mitenkään eriskummallista hyvän kirjakokemuksen jälkeen, mutta siltikin tää on joka kerran jälkeen yhtä kummallista.

Kirja sijoittuu siis 1960-luvun alkupuolen Jacksoniin, Mississipiin. Tässä kohtaa joudun hieman miettimään miten asian esittelisin... Ylipäätään Yhdysvalloissa 1960-luvun alussa vasta aletaan enemmän ajaa värillisten kansalaisoikeuksia eteenpäin kuten ihmiset ehkä tietääkin: on Rosa Parks (no joo, Rosa Parksin juttu oli vuonna  -55, mutta kuitenkin), Martin Luther King, Kennedy ja Woolworthin istumamielenosoitus sekä tietysti monia muita mielenosoituksia ja aktivisteja. Mississipissä tilanne on värillisille ehkä kaikkein vaikein ja vaarallisin, eikä kukaan omasta terveydestään ja turvallisuudestaan välittävä ihminen halua rikkoa tiukkoja rajoja värillisten ja valkoisten välillä.

Piioissa tuota aihetta käsitellään naisten näkökulmasta; värilliset naiset ovat töissä valkoisilla emännillään, ja valkoiset emännät ovat ensisijaisesti kotirouvia joiden tärkein tehtävä on hankkia lapsia, näyttää kauniilta ja miellyttää miestä. Melkein jo kirjoitin, että valkoisten naisten tehtävä olisi ollut hoitaa kotia ja lapsia, mutta se onkin värillisten kotiapulaisen tehtävä (hups!).

Yksi kirjan päähenkilöistä, parikymppinen Skeeter kuitenkin haluaa olla elämässään muutakin kuin tuleva kotirouva, ja päätyy omaa uraa havitellessaan kirjoittamaan kirjaa värillisten kotiapulaisten elämästä. Kuten voi päätellä siitä mitä tuohon ylös kirjoitin, kirjaprojekti on erittäin vaarallinen, ja se on sitä etenkin kotiapulaisille. Osittain siitä syystä Piiat on kuin jännäri joka etenkin loppupuolella piti hyvin tiiviisti otteessaan muutamia kliseitä hyväksikäyttääkseni (luin viimeiset pari sataa sivua yhdessä hujauksessa). Kirjan edetessä myös lämpö lisääntyy, niin kuvainnollisesti päähenkilöiden välillä (Skeeter sekä kaksi kotiapulaista; Aibileen ja Minny) kuin kirjaimellisestikin Mississipin tukahduttavina helleaaltoina. Ja lisää kliseitä viljelläkseni haluaisin kirjoittaa kuinka lämpö suorastaan sulattaa alkuasetelman jäätävät rajat, mutta ei se niin tee -tai korkeintaan päähenkilöiden välillä, mutta niin kovin jäätävät ne eivät niiden välillä olleet missään vaiheessa muutenkaan. Lämmin olo ja jälkimaku tästä lukijalle jäi joka tapauksessa!


Loppuhuomioita:
-Tavallaan haluisin nähdä tästä kirjasta tehdyn elokuvan, mutta toisaalta en uskalla, koska tää kirja oli niin erinomaisen täydellinen.
-Haluaisin myös selvästi analysoida tätä kirjaa enemmänkin, mutta pelkään, että pureskelen liikaa valmiiksi. Toisaalta minuu samaan aikaan harmittaa, etten ehkä oo kertonu tarpeeksi.
 -Otsikko on Bob Dylanin kappaleen nimi, ja se liittyy oleellisesti tähän kirjaan.
--------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Suosittelenko? -Todellakin
Arvio? ☆☆☆☆☆ (5/5)

Sinisellä tiellä

Miulla ois useitakin eri bloggausaiheita mielessäni, on nimittäin ehtinyt taas tapahtua niin paljon ja ois niin paljon kivoja kirjavinkkejä vinkattavana. Paitsi että vuosi vaihtui, niin vaihtui myös maisema kotoisesta Itä-Suomesta takaisin opiskelukaupunkiini Seinäjoelle viiden kuukauden työharjoittelujakson päätyttyä. Maanantaina nousin kamppeineni ensin Joensuuhun lähtevään linja-autoon, ja Joensuussa taas vaihdoin Vaasan pikavuoron autoon. Matka-aika oli vaihtoineen kaikkineen noin yhdeksän tuntia, mutta olisin voinut päiväni huonomminkin viettää!

Välillä ihan yllätyin kuinka nopeasti aika bussissa kului ja toisaalta tuntui ihan siltä kuin olisi ollut jossakin kapselissa missä aika on ihan pysähdyksissä. Koko matkan Joensuusta Seinäjoelle maisemat pysyivät melko samanlaisina. Vaikka mikäpäs siinä kaunista lumista luontoa katsellessa, etenkin kun itse sai istua sisällä lämpimässä, villasukat jalassa ja musiikkia kuunnellen. Välillä luin kirjaakin, sitten ihan huomaamattani nukahdin, ja kohta havahduin siihen miten ihmeellisen sinistä joka puolella oli. Minua melkein nauratti miten joka paikassa oli sinistä, vaatteet, penkit, jopa lukemani kirja oli sekin sininen! Ihania sinisen eri sävyjä kaikkialla, kovin rauhoittavaa (eipä ihme muuten, että nukahdin). Nyt tätä kirjoittaessani tajusin vielä senkin, että tuo tie mitä pitkin ajettiin oli ihan oikeasti pätkä sinistä tietä. Ihan nimensä veroinen tie siis.