"Kenen on syy? Niin, kenen sitten ellei meidän?"

Mikä? - Tšernobylista nousee rukous (Tšernobylskaja molitva. Hronika buduštšego)
Kuka? - Svetlana Aleksijevitš
Milloin? - 1997 (suomeksi 2000)
Pituus? - 287 s.
Mitä erikoista? -Kirjailija sai vuonna 2015 Kirjallisuuden Nobel-palkinnon

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------


En tienny haluavani lukea tällaisen kirjan, ennen kuin satuin näkemään Facebookissa Kirjasampo.fi:n vinkkauksen 26.4. kun Tšernobylin onnettomuudesta oli kulunut tasan 30 vuotta. Vinkki sai minut kiinnostumaan kirjasta niin paljon, että katsoin heti saman tien olisiko tuo kyseinen kirja Seinäjoen pääkirjastossa lainattavissa. Olisin tosiaan halunnut päästä lukemaan sitä kirjaa heti samana päivänä, mutta harmikseni kaikki kappaleet pääkirjastolla olivat lainassa. Tyydyin kohtalooni, varasin kirjan pääkirjastolle ja varauduin odottamaan kirjan saapumista pahimmassa tapauksessa viikkoja. Myöhemmin samana päivänä korkeakoulukirjasto kuitenkin vinkkasi samasta kirjasta. Kampuskirjastolla teos oli paikalla, jolloin tietysti aivan innoissani varasin sen ja lähdin heti hakemaan -rankasta sateesta huolimatta. Sitten liimauduinkin tuohon kirjaan viikoksi, enkä olisi malttanut olla puhumatta siitä kaikille ja koko ajan.

Tšernobyl on ollut minulle aina jotenkin semmoinen iso kysymysmerkki. Johtuu kenties siitäkin, että olen syntynyt vasta 1993. Aihe on kyllä kiinnostanut minua, mutta sitä ei vain ole paljoa käsitelty missään, enkä ole sitten innostunu ottamaan siitä itsekään selvää. Se on ollut semmoinen mystinen ja pelottava asia jota ei ole täysin ymmärtänyt, mutta joka kuitenkin on vaikuttanut myös Suomeen ja on sen vuoksi kiinnostanut minua. En tiedä vieläkään aivan täysin mitä siinä ydinvoimalan onnettomuudessa oikeastaan oli tapahtunut ja mitä se oli käytännössä aiheuttanut. Sitten taas toisaalta, ei kai kukaan vieläkään ihan täysin ymmärrä mitä vaikutuksia tuolla ydinräjähdyksellä on. Se onkin yksi Aleksijevitšin teoksessa usein toistuva ajatus: Tšernobylia ei ole unohdettu, sitä vain ei ole ymmärretty.

Teoksen ei ole tarkoituskaan kertoa yksityiskohtaisesti siitä mitä voimalassa on ennen räjähdystä tapahtunut, kuka oli syyllinen tai kuinka monta tonnia hiekkaa palon sammuttamiseen (tai peittämiseen?) tarvittiin. Enkä Tšernobylin taustoista ajatellut kertoa tässä muuten minäkään, sillä jokainen jota asia kiinnostaa voi etsiä tietoa netistä (Itse tutkin esimerkiksi Elävää arkistoa). Aleksijevitš on halunnut antaa kirjassaan äänen niille ihmisille joiden elämää Tšernobyl on jotenkin koskettanut: kotinsa menettäneille evakoille, lapsille, korjaustöissä mukana olleille, sotilaille, toimittajille...

Romaani koostuu kirjailijan tekemistä kymmenien ihmisten haastatteluista, jotka Aleksejevitvš on sitten muokannut kaunokirjallisempaan muotoon kymmenen vuoden aikana. Teos alkaa vaikuttavasti ydinvoimalan paloa sammuttamassa olleen palomiehen vaimon kertomuksella. Alku oli itse asiassa niin kauheata ja riipivää luettavaa, että huomasin pitäväni kättä kauhusta avautuneen suuni peittona suurimman osan ajasta, etenkin loppupuolella kun vaimo kuvaa miehensä hidasta ja tuskallista kuolemaa.

Yksi piirre mikä minua kirjassa kiinnosti aivan erityisesti, oli Neuvostoliitto. Kirjan ilmestyessä Neuvostoliitto oli tietenkin jo hajonnut, mutta neuvostoihminen ei ole oikeastaan vieläkään hävinnyt yhtään mihinkään. Se, miten asiat onnettomuuden sattuessa hoidettiin ja jätettiin hoitamatta kiinnostavat minua. Samoin kuin usean ihmisen puheenvuorossa toistunut neuvostoihmisen usko fatalismiin ja luotto päättäjiin sekä poliittiseen järjestelmään. Ihmiset kertovat asioista omalla äänellään, omasta näkäkulmastaan ja sen ansiosta minusta tuntui usein siltä kuin olisin istunut itse näiden ihmisten olohuoneissa kuuntelemassa.

Teos on hyvin runollisesti ja kauniisti kirjoitettu. Eräs koulukaverini luulikin tämän teoksen olevan runokirja, ehkä ainakin osittain sen nimen vuoksi. Tästä teoksesta tuli itse asiassa kenties yksi lempikirjoistani, sillä tässä on oikeastaan kaikki mitä kirjalta haluan:
1. Fakta. Pidän kenties enemmän tietokirjoista kuin fiktiivisestä kirjallisuudesta. Jostakin syystä minua aina häiritsee lukea fiktiivisiä kertomuksia koska ne ei vaan ole tosia. En tiedä mikä siinä sitten on.
2. Tämä on kirjoitettu todella, todella kauniisti.
3. Aihe on niin mielenkiintoinen, että olisin halunnut lukea koko kirjan kerralla.

Loppuhuomioita:
-Mitä pidemmälle kirjaa luin, sitä helpompi minun oli suhtautua. En kauhistellut niin paljoa kirjan loppu- kuin alkupuolella.
-Aivan kirjan loppupuolella minulle itse asiassa iski kiinnostus lähteä käymään itse Tšernobylissa.
-Minulle tuli myös kova hinku lainata kirjailijan toinen suomennettu teos; Sodalla ei ole naisen kasvoja (jonka sitten lainasinkin!).
--------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Suosittelenko? -Kyllä. Etenkin jos aihe kiinnostaa jo ennestään ja jos ei pelkää hieman ahdistavia kirjoja.
Arvio? ☆☆☆☆☆ (5/5)
Katkelma? -Tämä oli yksi niistä lukuisista kohdista jotka vaikuttivat minuun jotenkin erityisesti:

Pelkään sadetta, sen Tšernobyl on saanut aikaan. Pelkään lunta... Metsiä... Pelko ei ole abstaktio eikä päätelmä vaan henkilökohtainen tunne. Tšernobyl... Se on omassa kodissani... Ja siinä olenossa jota rakastan eniten, omassa pojassani. Hän syntyi keväällä -86... Hän on sairas. Eläimet, jopa torakat, tietävät, montako jälkeläistä ne synnyttävät ja milloin on synntyttämisen aika. Ihmiset eivät siihen pysty, koska luoja ei ole antanut heille ennalta aavistamisen kykyä. Jokin aika sitten luin lehdistä, että vuonna -93 pelkästään meillä täällä Valko-Venäjällä tehtiin 200 000 aborttia. Yleisin syy niihin oli Tšernobyl. Elämme tuon pelon kanssa kaikkialla... Luonto on tavallaan käpertynyt kokoon odottamaan. Kunnes aika täyttyy.

"The Times They Are a Changing"

Kirjoista pitäis kirjottaa aina heti sen jälkeen kun ne on saanu luettua. Tän kirjan kohdalla teen kerrankin juuri niin.

Mikä? - Piiat (The Help)
Kuka? - Kathryn Stockett
Milloin? - 2009
Pituus? - 462 s.

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Miulla on vaan niin paljon tuntemuksia tästä kirjasta tällä hetkellä. Tän kirjan parissa sai nauraa ja itkee ja ärsyyntyä ja kohotella kulmakarvoja ihmeissään. Pariin otteeseen jouduin myös työntämään pääni kauhuissani jonnekin tyynyni uumeniin ja inisemään kauhun ja hämmästyksen ja samaan aikaan jonkun hassun sisälmyksiä kutittavan tuntemuksen vallassa koska en vaan uskaltanu lukee pidemmälle. Nyt kun kirja on kokonaan luettu miulla on vähän tyhjä olo, mikä ei varmaan sinänsä oo mitenkään eriskummallista hyvän kirjakokemuksen jälkeen, mutta siltikin tää on joka kerran jälkeen yhtä kummallista.

Kirja sijoittuu siis 1960-luvun alkupuolen Jacksoniin, Mississipiin. Tässä kohtaa joudun hieman miettimään miten asian esittelisin... Ylipäätään Yhdysvalloissa 1960-luvun alussa vasta aletaan enemmän ajaa värillisten kansalaisoikeuksia eteenpäin kuten ihmiset ehkä tietääkin: on Rosa Parks (no joo, Rosa Parksin juttu oli vuonna  -55, mutta kuitenkin), Martin Luther King, Kennedy ja Woolworthin istumamielenosoitus sekä tietysti monia muita mielenosoituksia ja aktivisteja. Mississipissä tilanne on värillisille ehkä kaikkein vaikein ja vaarallisin, eikä kukaan omasta terveydestään ja turvallisuudestaan välittävä ihminen halua rikkoa tiukkoja rajoja värillisten ja valkoisten välillä.

Piioissa tuota aihetta käsitellään naisten näkökulmasta; värilliset naiset ovat töissä valkoisilla emännillään, ja valkoiset emännät ovat ensisijaisesti kotirouvia joiden tärkein tehtävä on hankkia lapsia, näyttää kauniilta ja miellyttää miestä. Melkein jo kirjoitin, että valkoisten naisten tehtävä olisi ollut hoitaa kotia ja lapsia, mutta se onkin värillisten kotiapulaisen tehtävä (hups!).

Yksi kirjan päähenkilöistä, parikymppinen Skeeter kuitenkin haluaa olla elämässään muutakin kuin tuleva kotirouva, ja päätyy omaa uraa havitellessaan kirjoittamaan kirjaa värillisten kotiapulaisten elämästä. Kuten voi päätellä siitä mitä tuohon ylös kirjoitin, kirjaprojekti on erittäin vaarallinen, ja se on sitä etenkin kotiapulaisille. Osittain siitä syystä Piiat on kuin jännäri joka etenkin loppupuolella piti hyvin tiiviisti otteessaan muutamia kliseitä hyväksikäyttääkseni (luin viimeiset pari sataa sivua yhdessä hujauksessa). Kirjan edetessä myös lämpö lisääntyy, niin kuvainnollisesti päähenkilöiden välillä (Skeeter sekä kaksi kotiapulaista; Aibileen ja Minny) kuin kirjaimellisestikin Mississipin tukahduttavina helleaaltoina. Ja lisää kliseitä viljelläkseni haluaisin kirjoittaa kuinka lämpö suorastaan sulattaa alkuasetelman jäätävät rajat, mutta ei se niin tee -tai korkeintaan päähenkilöiden välillä, mutta niin kovin jäätävät ne eivät niiden välillä olleet missään vaiheessa muutenkaan. Lämmin olo ja jälkimaku tästä lukijalle jäi joka tapauksessa!


Loppuhuomioita:
-Tavallaan haluisin nähdä tästä kirjasta tehdyn elokuvan, mutta toisaalta en uskalla, koska tää kirja oli niin erinomaisen täydellinen.
-Haluaisin myös selvästi analysoida tätä kirjaa enemmänkin, mutta pelkään, että pureskelen liikaa valmiiksi. Toisaalta minuu samaan aikaan harmittaa, etten ehkä oo kertonu tarpeeksi.
 -Otsikko on Bob Dylanin kappaleen nimi, ja se liittyy oleellisesti tähän kirjaan.
--------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Suosittelenko? -Todellakin
Arvio? ☆☆☆☆☆ (5/5)

Sinisellä tiellä

Miulla ois useitakin eri bloggausaiheita mielessäni, on nimittäin ehtinyt taas tapahtua niin paljon ja ois niin paljon kivoja kirjavinkkejä vinkattavana. Paitsi että vuosi vaihtui, niin vaihtui myös maisema kotoisesta Itä-Suomesta takaisin opiskelukaupunkiini Seinäjoelle viiden kuukauden työharjoittelujakson päätyttyä. Maanantaina nousin kamppeineni ensin Joensuuhun lähtevään linja-autoon, ja Joensuussa taas vaihdoin Vaasan pikavuoron autoon. Matka-aika oli vaihtoineen kaikkineen noin yhdeksän tuntia, mutta olisin voinut päiväni huonomminkin viettää!

Välillä ihan yllätyin kuinka nopeasti aika bussissa kului ja toisaalta tuntui ihan siltä kuin olisi ollut jossakin kapselissa missä aika on ihan pysähdyksissä. Koko matkan Joensuusta Seinäjoelle maisemat pysyivät melko samanlaisina. Vaikka mikäpäs siinä kaunista lumista luontoa katsellessa, etenkin kun itse sai istua sisällä lämpimässä, villasukat jalassa ja musiikkia kuunnellen. Välillä luin kirjaakin, sitten ihan huomaamattani nukahdin, ja kohta havahduin siihen miten ihmeellisen sinistä joka puolella oli. Minua melkein nauratti miten joka paikassa oli sinistä, vaatteet, penkit, jopa lukemani kirja oli sekin sininen! Ihania sinisen eri sävyjä kaikkialla, kovin rauhoittavaa (eipä ihme muuten, että nukahdin). Nyt tätä kirjoittaessani tajusin vielä senkin, että tuo tie mitä pitkin ajettiin oli ihan oikeasti pätkä sinistä tietä. Ihan nimensä veroinen tie siis.

Sokaiseva nykyhetki

Hetkessä on sitten vaikea elää. Ajattelinkohan tuota asiaa muuten ihan sattumalta samaan aikaan kun kuuntelin Hurtsin Illuminatedia, vai vaikuttikohan laulujen sanat jotenkin miun alitajuntaan...

Time waits for no one,
So do you want to waste some time,
Oh, oh tonight?
Don't be afraid of tomorrow,
Just take my hand, I'll make it feel so much better tonight.

Tämmönen pohdinta johtuu nyt siitä, että odotan tällä hetkellä pelkästään ja vain joululomaa. Elän ja hengitän ihan vaan sitä varten, että pääsen hyppäämään tiistaina Joensuuhun lähtevään junaan. Sehän on oikeastaan ihan vaan ymmärrettävää, oonhan mie ollu työharjoittelussa ilman mitään lomia syksystä asti. Mutta kun miulla on samaan aikaan ihan käsittämätön ajatus siitä, että kohta se joulu sitten on ohi! Että kohta se joulu jota niin kovasti nyt odotan on ohi. Ihan naurettavaa. Miksei vaan voi elää tässä hetkessä, kun kirjoitan pitkästä aikaa blogiin kuulumisia ja ihastelen katulampun valosta ohi kiitäviä lumihiutaleita ja ikkunasta heijastuvaa kynttilän liekkiä? Pitäisiköhän ihan harjoitella sitä sellaista hetkessä elämistä? 

Savonlinnan kirjasto on kyllä aika hieno.
Talvisessa maisemassa jopa niin hieno, että oli pakko ottaa töiden jälkeen kuva!

Ihanaa, että pitkästä aikaa sataa lunta! Ihanaa että ulkona on vähän valkoistakin eikä pelkkää mustaa vaan. (Voisin tietysti sanoa tähän jonkin negatiivisen ajatuksen tulevasta lämpöaallosta, mutta ehkä se ei kannata, varsinkin kun just äsken oli puhetta siitä ettei pitäis elää tulevaisuudessa tai menneisyydessä.) Nyt on jouluista ja katulampusta roikkuu pieniä jääpuikkoja ja mie voin kävellä työmatkat kasvot upetettuina paksun kaulahuivin suojiin musiikista ja kaupungin jouluvaloista nauttien.

Viimeaikoina miun korvat on muuten suosinu seuraavia kappaleita:

Bastille ft. Ella Eyre - No Angels

Hurts - Rolling Stone

Screamin' Jay Hawkins: I Put a Spell on You

P.S. Mietin tässä, että jos haluisin panostaa tähän blogiin, voisin kirjoittaa lukemistani kirjoista jotain. Oon nimittäin pitkästä aikaa lukenu melko paljonkin kaikenlaista. Emmi Itärannan Teemestarin kirja oli esimerkiksi tosi hyvä ja miulla ois siitä jopa mahdollisesti jotain sanottavaakin. Kuka tietää, ehkä innostun kirjoittamaan jotain.