Tänään oli aivan erikoisen ihana ilma

Ja tää ei ollu mitään sarkasmia, oli nimittäin oikesti ihana ilma. Sato vettä ja oli harmaata.
Mietin kirjastolta kotiin kävellessäni, että oon ehkä vähän kummallinen, kun auringonpaiste ei vaan saa miussa aikaan semmosta samanlaista tunnetta kun sadeilma. Vaikka kyllä minuukin tietysti jatkuva sade alkaa jossain vaiheessa nyppiä, myönnetään, mutta tämmönen yksittäinen harmaa päivä tuntuu vaan piristävän!
Vaikka oonhan muutenkin vähän outo kun tykkään myös asua yksin.

Nyt istun sohvalla villasukat jalassa ja kuuntelen tätä:

Tuo kappale sopii tunnelmaltaan erinomaisesti tähän päivään. Jostain syystä se sai miut myös vetistelemään, enkä ihan täysin tiedä, että miks. Kai siinä on jotain semmosta jännää nostalgiaa, vaikka en mikään varsinainen Aku Ankka/ Roope Ankka-fani olekaan. Toisaalta, oon tietysti ollu joskus yläasteella ihan hirmuinen Tuomas-fani, että se saattaa enemmänkin selittää. Nuo laulun sanatkin on ihan mielettömät:

Story of your life
Time of solitude and strife
Freedom of open road
Hope, and many miles to go
Promises to keep
Countless goldfields to reap
To be rich is to seek
To relive a memory

-----
P.S. Viiko vielä täällä, sitten pääsen käymään kotona.

Valinnainen somistuskurssi

Kuvat on erään kaverin ottamia, (paitsi alin on varmaankin miun ottama, kaverin kameralla kuitenkin). Ylemmät kuvat oisin ite ottanu kenties vähän eri tavalla... Mutta saa siitä nyt jonkinmoisen kuvan.

Meillä on siis koulussa nyt semmonen vapaasti valittava somistuskurssi menossa. Sitä on kerran viikossa, ja siihen kuuluu muun muassa jollekin yritykselle tehtävä oikee "somistus" näyteikkunaan tai liikkeen sisälle. Myö käytiin edellä mainitun kaverin kanssa tekemässä keskiviikkona tommonen myyntipöytä paikalliseen Info-kirjakauppaan. Teemaksi meille annettiin aluksi luonto, mutta se sitten muuttui lopulta pelkästään kukiksi, kun siellä kaupassa oli niin paljon kivoja kukkakantisia kirjoja. Oli kyllä hauska käydä tekemässä tommonen ihan oikee somistus -tai miks sitä nyt sanottais. Ne kauppiaat siellä oli tosi mukavia, eikä niillä menny hermo meihin vaikka vähän sähellettiinkin.

Alin kuva on sitten tältä päivältä, kun piti tunnilla tehdä semmonen lavastettu myyntipöytä kotoa löytyvistä tavaroista. Meillä oli kaverin kanssa pajon teetä, joten päätettiin tehdä sitten siitä aiheesta tuo työ. Itse asiassa tuossa ei ollu muuta miun tavaroita ku nuo kolme teepakettia ja kupit, loput on kaverin.

Tuo somistuskurssi on kyllä semmonen mukava, leppoisa kurssi josta saa helposti kaksi opintopistettä.

Ei muuta jännää tältä erää!

Rakastuin taas erääseen elokuvaan

Vietin rentoa sunnuntaita ja katsoin kirjastosta lainaamani The Music Never Stopped-elokuvan. Koska juonta on vähän vaikee selittää niin lainaan tökerösti kuvauksen takakannesta:

"Parikymmentä vuotta sitten 
vanhempiensa luota ovet paukkuen 
lähtenyt Gabriel löydetään harhailemasta New Yorkin kadulla. 
Sairaalassa hänellä havaitaan 
aivovamma, jonka takia hän ei pysty 
muodostamaan uusia muistoja 
ja kuvittelee olevansa vuodessa 1968."

Gabriel on aluksi ihan omissa maailmoissaan aivokasvaimen vuoksi, mutta herää vähitellen eloon kuullessaan musiikkia nuoruudestaan. Tämä antaa isä Henrylle tilaisuuden lähentää viilenneitä välejään poikansa kanssa.

Elokuva on tehty vuonna 2011 ja sen on ohjannut Jim Kohlberg, joka ei miulle ollut tuttu ohjaaja ollenkaan. Elokuva sijoittuu 80-luvulle, sisältää paljon takaumia 60-luvulle ja perustuu muuten tositapahtumiin. Kuinka paljon, niin sitä en osaa sanoa.

Elokuvassa on tietysti paljon 60-luvun musiikkia: Beatlesia, Bob Dylania, Rolling Stonesia, sekä myös miulle tuntemattomampia kuten Crosbya, Stills and Nashia ja Grateful Deadia joista viimeinen on päähenkilölle Gabrielille (Lou Taylor Pucci) erityisen tärkeä ja oikeastaan koko elokuvan kannalta merkityksellinen. Onhan jo elokuvan nimi The Music Never Stopped kyseisen bändin erään biisin nimi.

Hienoin näyttelijäsuoritus oli miusta J. K. Simmonsilla (Henry), jonka itse muistan lähinnä Junosta ja Spider Manista. Mainitsin aiemmin, että Gabriel olis elokuvan päähenkilö, mutta kun tarkemmin ajattelee niin se vois ihan yhtä hyvin olla myös isä Henry.

Kaikkiaan miulla ei oo tuosta elokuvasta oikein mitään pahaa sanottavaa, se oli tosi sydämellinen ja ihana. Varsinkin jos on kiinnostunu 60-luvusta, hipeistä ja rockista niin suosittelen kyllä tosi isosti tuon leffan kattomista, mie tykkäsin. Oli myös ihana seurata kuinka isän ja pojan suhde vaan lähenee ja lähenee loppua kohden.

Miun on vielä pakko lisätä tähän loppuun biisi joka myös elokuvassa soi, mutta josta tykkään hirveesti muutenkin, eli:

Buffalo Springfield - For What It's Worth:

(Kuvan lähde: www.imdb.com)

Olen linnoittautunut sohvalle (=sohvaperunoitunut)

Helppoa hyvää

 Tänään tein banaanijätskiä johon ei tullu mitään muuta ku banaania. Se oli yllättävän hyvää! Ohje on niinkin helppo kuin: kuori ja pilko viisi tosi kypsää banaania (mie tosin pilkoin vaan kaks) laita pakkaseen viideksi tunniksi ja heitä palat sitten tehosekoittimeen (tai vastaavaan) ja sekoita niin pitkään että banaanit on tasaista mössöä. Mie laitoin siihen päälle vielä valmiskaakaojauhetta, mutta sehän ei oo pakollista. Suklaakastike siihen kai kävis kaveriks kivasti. Tää on varmasti erityisen hyvää sillon kun on oikein lämmin. Nyt ei niin maistunu kun on ollu hiukan kylmempi viikko.

Onkin siis ollu mukava istua sohvalla peiton alla ja lueskella tai katella kaikkea kivaa. Niin ja erityisen kivaa on tietysti juoda teetä ja syödä leipää siinä samalla.

Miulla on vielä kätilöiden ekan kauden viimesen jakson loppu katsomatta. Iiih. Apua. Sit miun pitää ettiä jostain äkkiä lisää.
Tai sitten voisin tietysti lukee jotain koulujuttujakin.
Muttaa....